Äiti on poissa

 Olen jo vuosikausia ollut hyvin kiitollinen siitä, miten pitkään olen saanut pitää vanhempani. Moni ikätoverini on menettänyt vanhempansa paljon nuorempana kuin mitä minä nyt olen. On ollut ilo seurata isäni ja äitini vuosisadan rakkaustarinaa. Rakkaustarinaa, joka kesti yli 70 vuotta. 

Tähän päivään pystyin valmistautumaan jo pitkään. Viimeiset kolme viikkoa, kun äidin saattohoito alkoi, ovat olleet aika raskaita. Vantaa-Kerava -hyvinvointialueen kotihoito sekä kotisairaala ovat olleet näinä vaikeina aikoina todella hyvä asia. Niin paljon kuin julkista terveydenhuoltoa aina haukutaankin. äitini saattohoidon osalta voin sanoa, että parempaa en olisi uskaltanut edes toivoa. Kun äiti oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa ja isä sovitusti soittanut kotisairaalaan, paikalle kuoleman toteamiseksi saapuneella lääkärilläkin oli ollut aikaa jutella isän kanssa. Oli kuunnellut, kun isä oli kertonut ensikohtaamisestaan äidin kanssa. 

Jos äitini olisi saanut toivoa, millainen aamu on hänen viimeisensä, äiti olisi toivonut alkukesän kaunista ja aurinkoista aamua. Kun valkovuokot ja tulppaanit kukkivat ja puissa on kaikista kaunein lehtivihreän väri. Ja juuri sellaisen viimeisen aamun äiti sai. 

Ikävä ja kaipaus on silti suuri. Mutta suurempaa on kuitenkin kiitollisuus. Äiti on nyt siellä, mihin muistisairautensa viimeisinä aikoina eniten ikävöikin: äitinsä, isänsä, siskonsa ja veljiensä luona. 

Nyt, kun äiti on poissa, voin julkaista ilman kasvojen peittämistä kuvan itsestäni ja äidistäni. Kuva parin vuoden takaa. 

Hyvää matkaa Rakas Äiti! 

Viimeinen äitienpäivä

 Kun minä olin lapsi, äitienpäivää vietettiin aina kotona. Ydinperheen kesken. En koskaan käynyt tapaamassa isoäitejäni äitienpäivänä. Kun minusta lähes 40 vuotta sitten tuli äiti, edelleen äitienpäivänä juhlittiin minun äitiäni. Lapset tietenkin päiväkodissa ja ala-asteella askartelivat äitienpäivälahjan tai vähintäänkin kortin, mutta äitienpäivänä mentiin aina lasteni mummolaan juhlimaan äitienpäivää. 

Vaikka äiti ei ole enää vuosikausiin pystynyt mitään juhlia järjestämään, isä on järjestänyt äitienpäivät. Toissapäivänä tajusin , että koska äiti ei enää syö eikä juurikaan juokaan mitäään, isä tuskin on enää järjestänyt äitienpäivätarjoiluja. Kävin siis ostamassa itselleni leivoksen, mikäli kuitenkin haluaisin tänään juoda äitienpäiväkahvit. 

Olin oikeassa isän suhteen. Enää ei ollut äitienpäiväkahveja. Kävin katsomassa äitiä ja viemässä kimpun ruusuja. Äitiä ei nyt enää edes yritetä juottaa vaan ruiskulla annetaan suuhun pieni määrä nestettä välillä. Aika alkaa käydä vähiin. Tunteja? Päiviä? Kukaan ei tiedä. 

Kun olin tänään käynyt katsomassa äitiäni, päätin lähteä paikalliseen ravintolaan Vagabondaan. Jotenkin kotona ollessa ajatukset kiertävät vain kehää ja on ihan hyvä välillä pääästä jonnekin pois kotoa. Jonnekin, missä on vielä elämää. Tilasin lasillisen punaviiniä ja yllätyksekseni kokki toi "äitienpäivälahjaksi" salmiakkikossun. Enpä muista, milloin olisin viimeksi saanut äitienpäivälahjan. Yli 20 vuotta sitten kuitenkin. Ei sillä, että lahjoja olisin kaivannutkaan, koska eihän äitienpäivä ole koskaan ollut minun päiväni vaan äitini päivä. 

Paikallisessa ravintolassa käy silloin tällöin naapurustossa asuva nainen. Ollaan tunnettu jo monen vuoden ajan. Hän on lähihoitaja ja yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat kulkeneet rinnallani näinä viimeisinä aikoina, kun äiti tekee lähtöä tästä elämästä. Yllätyksekseni hän kävi hakemassa minulle kimpun ruusuja. En ole tainnut koskaan saada äitienpäivänä ruusuja!

Tuntuu oudolta ajatella, että tämä on viimeinen äitienpäivä, jota vietän. Vaikea kuvitella, että aloittaisin keski-ikäisten lasteni kanssa perinteen, jota ei ole aiemminkaan ollut. Tarkoitan, että lapseni tulisivat äitienpäivänä minua tapaamaan ja minä järjestäisin äitienpäiväkahvit. Siskoni kanssa istuttiin tänään meillä pari tuntia ja pohdittiin tätä asiaa. Ensi vuonna siskoni täyttää 70 vuotta ja ensimmäisen kerran elämässään olisi se äiti, jota äitienpäivänä juhlitaan. Hieman sekavat ajatukset oli meillä kummallakin. Siskoni pohti, että varmaankin hän alkaa sitten ensi vuonna viettää omia äitienpäiviään. Minä taas ajattelin, että minun osaltani äitienpäivien vietto jää historiaan. Kuten tulee jäämään niin moni muukin suvussamme vuosikymmeniä  kulkenut perinne. 

Surullista? Minusta ei. Olen elämäni aikana juhlinut ja järjestänyt jos mitäkin kekkereitä ja olen vain tyytyväinen, jos sellaiset ovat osaltani ohi. Viime jouluna olin ensimmäistä kertaa elämässäni jouluna yksin ja ihan paras joulu ikinä! Ei kiirettä, ei työtaakkaa, ei aikatauluja ei sitä sun tätä. Sai vaan olla ja laittaa ruuaksi, mitä halusi.  Kaikella on aikansa. Myös suvulla ja suvun juhlilla. 

Osaan juhlia yksinkin sen, mitä haluan juhlia. Kuten vaikka sunnuntaiaamut. Itseasiassa minun oli tarkoitus tehdä nämä munat jo eilen Euroviisujen kisastudioon, mutta söinkin päivällistä niin paljon, ettei illalla ollutkaan enää nälkä. Sitäpaitsi nukahdin kesken Euroviisujen. Viime vuonna kisastudioon piti tietenkin tehdä jotain "käärijänvihreää", mutta tänä vuonna olikin hankalampaa keksiä mitään Suomen edustuskappaleeseen sopivaa tarjottavaa. Farkut? Mitä ihmettä voi keksiä ruuaksi farkuista? Mutta sitten muistin, että oleellinen osa Suomen edustuskappaleesta on se iso muna. Google apuun ja Yhteishyvän sivuilta löysin vinkin värjättyihin kananmuniin. Etikkapunajuuren liemellä värjätty kananmuna näytti niin hauskalta, että päätin kokeilla. Hyvin onnistui. 

Leivos on edelleen syömättä. Ja äitienpäiväkahvit juomatta. Kohta Stellan kanssa iltalenkille ja sitten nukkumaan. Eilen ei Stellaa eikä Tikrua kiinnostanut Euroviisut eikä kyllä nytkään tunnu kiinnostavan edes lenkille lähtö. 

Vappu 2024

 Kevät on taas tullut. Ei olisi uskonut viikko sitten, kun tuli takatalvi. Lumet olivat lähes kokonaan sulaneet ja olin silloin jo aikeissa ryhtyä laittamaan pihojani kesäkuntoon, kun aamulla herättyäni ikkunasta näkyi talvinen maisema. 

Onneksi lumet kuitenkin sulivat varsin nopeasti ja eilen sekä tänään on ollut aivan  kesäinen sää. Aurinko paistanut ja lämpötila ulkonakin lähes 20 °C. Tämä viikko on päivystysviikkoni, mutta sain sovittua töissä niin, että pidän maanantain ja tiistain normaaliin tapaan vapaata ja päivystän sitten vasta torstaina ja perjantaina. Vastineeksi päivystän sitten kesäkuussa yhden ylimääräisen viikon. Jotenkin on ajatukset olleet ihan muualla. Ensin ajattelin, että en vietä vappua mitenkään, mutta siivotessani löysin laatikosta ilmapalloja ja serpentiiniä, joten päätin sittenkin laittaa keittiön lampusta kaksi ilmapalloa ja vähän serpentiiniä roikkumaan. 

Olen käynyt päivittäin äitiä katsomassa. Monesti äiti ei ole edes hereillä, kun olen siellä käynyt. On täysin vuodepotilaana. Eilen kaikkien yllätykseksi saavuttuani hänen sänkynsä viereen hän hymyili ja ojensi kätensä halatakseen. Kerroin äidille, että on vappuaatto ja millainen aurinkoinen sää ulkona on. Kysyin häneltä, haluaisiko hän vähän simaa ja yllätyksekseni hän vastasi haluavansa. Nostin äidin sängyssään istumaan ja istuin itse hänen selkänsä taakse, jotta voi nojata minuun samalla kuin juo simaa. Olin myös kastanut pari pientä palaa donitsista simaan ja äiti sekä joi noin desilitran simaa että söi teelusikallisen pehmentynyttä donitsia. 

Illala kävin siskoni kanssa lasillisella viiniä ja sen jälkeen kävin vielä viemässä Stellan ulos. Koska Tikru on hyvin usein vallannut Stellan koiranpedin, ensimmäistä kertaa Stella hyppäsi eilen sohvalle. Onneksi siinä oli lakana alla, koska muuten olisi sohva ollut ihan koirankarvoissa. Stellalla nimittäin on juuri nyt karvanlähtöaika. 

Katsoin koiran kanssa hetken aikaa true crime -sarjoja televisiosta ja sen jälkeen päätin kuitenkin tehdä itselleni jotain ruokaa. Koko päivänä ei ollut lainkaan nälkä, mutta paistoin lihapullia ja niiden lisäksi laitoin nakkeja, porkkanaa, kurkkua, leipäjuustoa ja dippikastikkeita. Lisäksi kaupan valmista perunasalaattia ja punajuurisalaattia sekä perunalastuja. 

Kahtena yönä olen herännyt lintujen lauluun. On ihan normaalia, että tähän aikaan vuodesta linnut pitävät meteliä, mutta koskaan aikaisemmin niiden viserrys ei ole kuulunut niin kovaa, että heräisin ääneen. Ensimmäisenä yönä kiersin koko asunnon läpi tarkastaen, onko minulla jossain ikkuna auki. Ei ollut. Uudet ikkunat ovat periaatteessa ihan kivat, mutta äänieristys näissä on huomattavasti huonompi kuin mitä vanhoissa ikkunoissa oli. Eilen juttelin naapurin kanssa pihalla ja hän oli todennut saman. Hänen asuntonsa on kadun varressa olevassa rakennuksessa ja kuulemma liikenteen ääni kuuluu aivan eri tavalla kuin ennen ikkunaremonttia. Tarkoittaa siis sitä, että kun ihmiset kevään ja kesän tullen alkavat viettää enemmän aikaa ulkona, pitää nukkumaan mennessä laittaa korvatulpat. 

Täksi päiväksi olin varannut itselleni palan pihvilihaa. Tein alkuruuaksi avocado-katkarapu -salaatin. Pääruuaksi naudan ulkofilepihvi ja punaviinikastiketta, aurajuustoperunoita, höyrytettyä kukkakaalia ja parsakaalia ja niiden päälle valkosipulivoita. 

Tikrun lempipuuhaa on varastaa ruokaa lautaseltani. Erityisesti, jos tarjolla on katkarapuja. Yleensä en syö ruokapöydän ääressä, joten kissa on tottunut siihen, että lautaseni on sen ulottuvilla. Olohuoneen uusi ruokapöytä on kuitenkin kissalle no go -aluetta ja Tikru-parka joutui olemaan lounasseuranani ja odottamaan kiltisti tuolilla istuen, että annan sillekin jotain. 

Huomenna on siis taas työpäivä. Poikkeuksellisesti en menekään huomenna katsomaan äitiä, koska sinne on menossa muita lähisukulaisia. Lauantaina olisi taloyhtiön pihatalkoot ja toivon mukaan olisi kaunis ilma. Oli tarkoitus jo tänään siivoilla pihoja, kun taloyhtiön päätyyn on tullut puutarhajätteelle jätelava, mutta olisi pitänyt tehdä pihatöitä ennenkuin söin. Jälkiruuaksi söin vielä tippaleivän ja join simaa, joten kiinnostus haravanvarteen tarttumiseen on pyöreä nolla. 

Rakastan elämää - Uusi päivä koittaa vielä!

 On taas aikaa siitä, kun olen edellisen kerran päivittänyt blogiani. Monta kertaa on ollut mielessä, mutta sitten en ole vain jaksanut. Olen ollut sairas, väsynyt, uupunut ja niin tuhansin tavoin huolestunut. Sanat, jotka olisin halunnut kirjoittaa, eivät yrityksistä huolimatta ole tulleet pääni sisältä ulos. 

Viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen hyvin. Niin hyvin, että nukuin pommiin, vaikka oli työpäivä. Äitini, joka kesäkuussa täyttäisi 97 vuotta, tuli eilen sairaalasta kotiin. Viimeisen kerran. Koko tämän vuoden 2024 äitini on ollut laitoskierteessä. Päivystyksessä, hoivakodissa, taas päivystyksessä, kotona, taas päivystyksessä, sairaalassa, toisessa sairaalassa, kotona, taas päivystyksessä ja taas osastolla sairaalassa. 

On ollut äärettömän raskasta seurata kaikkea tätä. Tyttärenä, jolle äiti jo vuosikymmeniä sitten sanoi, että tällainen loppu olisi hänen pahin painajaisensa. Ei ole ollut helppoa katsoa vierestä, miten äiti kärsii. Ja miten hän pelkää vieraissa paikoissa alati vaihtuvien vieraiden ihmisten kanssa. Kun itselläni ei ole ollut päätäntävaltaa toteuttaa äidin toiveita. Ja sitten juosta vanhempieni luona päivin ja öin tekemässä asioita, jotka oikeasti kuuluisivat ammattilaisille. Jättäen omat sairauteni hoitamatta ja olemalla 24/7 valmiina juoksemaan paikalle, jos tarvitaan. 

Kävin eilen illalla katsomassa äitiäni. Pieni kuihtunut vanhus omassa sängyssään peiton alla. Katse harhaillen. Ei tuntenut minua enää. Hetken aikaa juteltuamme äiti taivasteli vaan, että voinko olla hänen tyttärensä. Enhän minä tietenkään harmaahiuksisena 62-vuotiaana kenenkään lapselta näytä. Äiti oli kuitenkin kivuton, rauhallinen ja mitä ilmeisimmin tyytyväinen päästyään viimein kotiin. Isän kertoman  mukaan muistisairaan äitini kasvoille oli levinnyt aurinkoinen hymy, kun isä oli avannut ulko-oven äidin palatessa Kela-taksin avustamana takaisin kotiin. 

Äidilläni on nyt vihdoin hyvinvointialueen järjestämät kotisairaalan palvelut. Äitiä ei enää kiikuteta ambulanssilla päivystykseen. Kotisairaalasta saa tarvittaessa lääkärinkin paikalle, vaikka olisi yö. Äiti saa nyt olla loppuun asti kotona - kuten hän oli aina toivonutkin - ja minäkin voin vihdoin varata itselleni ajan reumalääkityksen uudelleen aloittamista varten. 

Äiti on tullut kotiin kuolemaan ja minun varmaankin pitäisi olla nyt hyvin surullinen. Mutta tein oman surutyöni jo vuosi sitten. Entisenä sairaanhoitajana toivon vain, että äitini loppu on rauhallinen, kivuton ja mahdollisimman onnellinen. Kotona omassa sängyssään, kuten hän aina oli toivonut. Nyt näyttää siltä, että äidin toive toteutuu. 

Oma mielialani on nyt helpottunut ja luottavainen. Huomenna menen taas näyttämään äidille hauskoja kissavideoita ja juttelemaan mukavia. Kerron taas Facebookin Paskat luontokuvat -ryhmän kuvista ja kommenteista, joita kuviin tulee. Saan äidin nauramaan ääneen niille ihan kuten eilenkin. Vaikka äiti suurimmaksi osaksi onkin jo jossain muussa maailmassa, hetkittäin hän on kuitenkin läsnä. Pitää ottaa näinä viimeisinä aikoina kaikki irti niistä hetkistä, kun vielä ollaan yhdessä. Äiti ei enää syö, juo eikä kykene ottamaan lääkkeitäänkään, joten aikaa ei ole enää kovin montaa päivää. Jos ei ihmeitä tapahdu. 

Äidin yksi lempilauluista on Petrus Schroderuksen esittämä Rakastan elämää ja sitä kuuntelin tänäänkin kännykästä käydessäni koiran kanssa iltalenkillä. Lähetän voimia, lämpöä ja toivoa paremmasta  kaikille niille, joilla on huolta omista ikääntyvistä vanhemmistaan. 

Elämäni kamalin vuosi

 Viime vuosi oli elämäni kamalin vuosi. Niin itselleni kuin monelle läheisellenikin. Eikä tämäkään vuosi alkanut yhtään sen paremmin. Monta kertaa on ollut mielessä kirjoittaa blogia, mutta aina on tullut jotain muuta tekemistä tai sitten en vain väsymykseltäni ole jaksanut. 

Olen tiennyt jo pitkään, että terveydentilani ei ole kunnossa. Samat oireet kuin loppuvuodesta 2012, joka sitten päättyikin munuaisvaltimon repeämän aiheuttamaan massiiviseen sisäiseen verenvuotoon. Eilen päätin, että tapahtukoon mitä tahansa, nyt käyn lääkärissä. Ja - yllätys, yllätys - verenpaineet 218/127. Eli aivan samoissa lukemissa, kuin joulukuussa 2012. Valtava määrä verikokeita ja huomenna on aika sisätautilääkärille. Ohjeistuksena siihen asti, että jos verenpaineeni nousee 220/120 tai alkaa särkeä päätä tai huimata, on lähdettävä välittömästi päivystykseen. Eilen illalla, kun olin koko päivän vain lepäillyt, paineet olivat edelleen vielä varsin koholla. 

Loppuvikko nyt sairaslomalla ja mahdollisesti jatkuukin vielä, mutta nyt vain olen ja lorvailen. Mitään ei saa nostaa eikä tehdä mitään fyysisesti rasittavaa. Ja mikähän siinä onkin, että niin kaikkea siivoamista inhoava kuin aina olen ollutkin, juuri nyt olisi inspiraatio siivota? Kun ei kuitenkaan saa tehdä mitään. 

Iltapäivällä soitti eilinen lääkäri verikokeiden tuloksista. Pääsääntöisesti kaikki arvot ovat normaalit. Paitsi leukosyytit ja trombosyytit, mutta ne eivät ole olleet minulla aikuisiällä koskaan normaalit vaan aina koholla. Edelleen minulla on myös D-vitamiinin puutos, vaikka otan - olen ottanut jo muutaman vuoden ajan - aamuisin 55 µg D-vitamiinia purkista. Annos pitää siis kaksinkertaistaa ja uusi kontrolli kuukauden päästä. 

Väsyttää, mutta Stella pitää käyttää vielä illalla ulkona. Onneksi jo huomenna aamulla on aika sisätautien erikoislääkärille. 

Hattivattien kokoontumisajot

 Sanonpa vaan, että ei ole lainkaan mukavaa, että ikkunaremontti tulee vielä tämän vesivahingon lisäksi. Ja juuri eilen tuli tiedote, että ensi viikolla tullaan vielä huoltamaan ilmanvaihto. Vaikka miten laitan tavaroita paikoilleen, kaikki tuntuu silti etenevän järjettömän hitaasti. Osittain syy on se, ettei ole oikein paikkaa, mihin laittaa. Makuuhuoneessani on tavaroita, jotka kuuluisivat työhuoneen kaappeihin, mutta työhuoneen kaapeille ei pääse, koska edessä on vielä olohuoneeseen meneviä tavaroita. Olohuoneeseen taas ei voi kantaa pitkin lattioita tavaroita eli ensin pitää saada sinne säilytystilat. Keittiön pöydällä taas on porakoneita ja kaikkea muuta. Kylpyhuoneeseen ei mahdu pyykinkuivausteline vaan ne ovat nyt olohuoneessa. Suunnitelmani siitä, että kaikki tavarat menisivät suoraan omille paikoilleen, ei oikein toimi. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja paeta vaikka Puerto Ricoon. Mutta ehkä tämä vielä joskus iloksi muuttuu. 

Tikru on vihdoin löytänyt pesänsä. Siis "pömpelin", jonka sille ostin, kun lähdimme siskolleni evakkoon. Ajattelin, että Tikrulla olisi vieraassa paikassa hyvä olla jokin oma turvallinen paikka. Kävi kuitenkin niin, ettei Tikru ollut siskoni luona kiinnostunut lainkaan koko pesästä. Eilen ihmettelin, mihin kissa on kadonnut. Ei löytynyt mistään. Kunnes huomasin, että sieltähän se kurkistelee uudesta pesästään. Nyt on viettänyt aikaansa siellä todella paljon. 

Tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Käytin lounastaukoni ulkoilemalla Stellan kanssa. Oli myös mukavan lämmintä eikä ollut edes kova tuuli. Kävelin koiran kanssa lähellä olevalle autiotontille ja oli pakko kaivaa kännykkä taskusta esiin. Hattivatit olivat mitä ilmeisimmin kerääntyneet johonkin tapahtumaan!

Huomenna on taas lauantai ja neljä päivää vapaata. Eilen saapui uudelle televisiolleni tv-taso,. mutta en jaksanut enää illalla alkaa sitä kasaamaan. Tv-taso on samaa sarjaa kuin aiemmin jo saapunut senkki, jonka kokoamisessa minulta meni viisi tuntia. Enkä jaksanut tänäänkään, mutta huominen alkanee heti aamiaisen jälkeen kalusteiden kasaamisella. Tiistaina tulee sitten loput eli sohva, nojatuolit, sohvapöydät ja kukkapöytä. Sen jälkeen puuttuu enää olohuoneen matot, jotka näillä näkymin saapuvat tämän kuun lopussa. Ja huomenna olisi ohjelmassa vielä yhden seinän maalaaminen. Täytyy vain ensin hakea siskoltani lainaksi pitkät tikkaat, jotta yletyn lähes neljän metrin korkeuteen maalaamaan. 

Aapo on vihdoin kotona

 Olohuoneeseeni tulevat huonekalut lienevät sellaisia, joita "kaikilla muillakin" on. Eli tietyllä tavalla persoonatonta ja väriskaalakin tulee olemaan sellainen, joita suomalaisissa kodeissa mahtuu kolmetoista tusinaan. Valkoista, harmaata, mustaa. Olenkin naureskellut, että jatkossa, kun meille tulee käymään, kotini vaikuttaa normaalin ihmisen kodilta. Kunhan pysyy alakerrassa. Yläkerta onkin sitten jotain aivan muuta. 

Vesivahinkoevakon aikana oli aikaa miettiä ja suunnitella. Katsella netistä, mitä kaikkea on olemassa. Ja sitten törmäsin lamppuun!!! Lamppu kiehtoi minua niin paljon, että päätin tilata sellaisen. Annoin lampulle nimeksi Aapo näin jo mielessäni, miten mukavaa olisi tulla ovesta sisään, kun Aapo olisi ottamassa ensimmäisenä vastaan. Koska tilasin lampun Puolasta, en ollut aivan vakuuttunut, että se koskaan saapuisi perille. Muutaman mutkan kautta se kuitenkin saapui ja kävin tänään hakemassa Postista. 

Tänään olisi ollut töiden jälkeen vaikka kuinka paljon tekemistä, mutta en jaksanut tehdäkään muuta kuin laittaa ruokaa. Pariksi seuraavaksi päiväksi tein borchkeittoa, mutta päivälliseksi paistoin leivitetyn porsaanfileen, jonka välissä juustoa ja jalapenoa. Puolivalmiste ja helppo vain paistaa, kun ei muuten huvita ruuanlaitto. Viikonloppuna huomasin lähikaupassa uutuustuotteen: Chalupan pico de gallo tuoresalsa. Pakkohan sitä oli ostaa ja kokeilla. Mukavan tulinen ja raikas. Tänään kävin hakemassa toisenkin rasian. 

Tänään käytin pico de galloa vain lisukkeena lehtikaalista, kurkusta, makeasta sipulista ja kirsikkatomaateista tehdyn salaatin lisäksi. Tämä tuoresalsa sopisi erittäin hyvin tortilloihin tai tacoihin, ihan vain tortillasipsien kanssa syötäväksi tai vaikka hampurilaisen väliin, jos pitää tulisesta. 

Vielä pitäisi käyttää Stella iltalenkillä. Onneksi huomenna on jo perjantai ja alkaa taas neljän päivän vapaa.